5. päivä – Ei taas tätä!

Aamulla kun herää 4:30, väsyneenä niin ensimmäisenä rupeaa miettimään, että saanko syötyä tai mitä tästä tulee?

 

Äiti oli ollut seuranani ja kuuntelemassa minua keskiviikosta asti mutta tänään heitän hänet kauppaan ja kotiin. Ja taas tulee itku. Saan syötyä vähän aamupalaa mutta itku tulee. En tiedä mitä haluan mutta itku tulee – viha tulee.

 

Kuin pakosta lähden ihmisten ilmoille ja masennus iskee. Mikään ei tunnu miltään ja menen vain eteenpäin. Haluaisin kotiin peiton alle. Tahdon olla yksin ja samaan aikaan pelkään sitä. Uusi piirre minussa.

 

Melkein alan itkeä kaupassa kun kävelen hyllyjen välissä. Pidättelen siihen asti, että olen yksin autossa. Tuure Kilpeläisen biisi, rakastan niin että sattuu soi autossa. Itken, enkä näe kunnolla tietä ja välillä mietin, että pitäisikö pysähtyä auton kanssa.

 

” Vielä kaksi askelmaa
Niin me huipulla ollaan
Me nähdään terracotta katot
Vasten laajaa maisemaa

Sä sanot
Eiks se ookkin outoo et nyt yhdessä kuljetaan?
Kaks tuuliviirii heiluu, kun myrsky kohoaa
Mä rakastan sua niin et se sattuu
Kun linnut lentävät yli pohjoisen kaupungin”

 

 

Eckhart Tolle ei tänään vakuuta, haluan itkeä ja olla vihainen tai välinpitämätön. Kotona laitan sellaisen elokuvan pyörimään jonka tiedän avaavan vielä lisää kyynelkanavia. Koira ja uskollisuus on aika klisee ja samaan aikaan sitä, mitä tarvitsen. Itken ja katson, syön, itken ja katson. Kirjoitan sinulle kirjettä. Taas itken.

 

Tämän jälkeen olen niin väsynyt, että nukahdan sänkyyn. Kun herään, en tiedä missä olen, mikä päivä on ja mitä on tapahtunut. Kestää ennen kuin kaikki tulee taas tietoisuuteen. Väsyttää edelleen.

 

Lähden ulos paahtavan kuumaan aurinkoon kävelemään – liike on lääke niin kuin olet sanonut. Teen pienen lenkin ja tulen kotiin katsomaan televisiota. Tiedän, että olet huomenna tulossa ja nyt pitäisi päättää, että annanko kirjeen sinulle. Luen kirjeen ja se tuntuu tyhmälle. Paljon sellaista tunnehöttöä – ei kiitos. Aloitan uuden kirjeen ja kirjoitan. Pääsen johonkin asti totean sen olevan paskaa. Sitten kirjoitan sen mitä halua. Kirjoitan, että olen väsynyt ja teen kirjoitusvirheitä ”sori niistä”. Yritän kirjoittaa selkeästi, ilman suurempia tunteita mitä ajattelen ja mitä haluan. Kaksi sivua asiaa – ei mitään ota minut takaisin tai olet elämäni suurin rakkaus. Sellainen ei minusta irtoa, edes väkisin.

 

Totean, että tämän kirjeen annan sinulle. En jaksa välittää – enää. Sisko on sitä mieltä, että antaa asioiden olla. Äiti on sitä mieltä, että teen varmasti itse oikeat päätelmät. Itse en välitä. Haluan nyt vain eteenpäin.

 

Tiedän, että nyt on vasta viides päivä mutta haluan eteenpäin. Haluan töihin, haluan olla vaan, haluan treenata ja samalla, että ruoka pysyisi alhaalla normaalisti. Haluan olla taas minä. Itsevarma eikä sellainen joka epäonnistuu suhteissaan. Vaikkakin olisit kuinka introvertti tai mäntti niin silti epäonnistuin. Yritän kuitenkin olla armollinen koska en näin ajattelisi ystävästäni niin miksi itsestäni. Näin sisko minua neuvoi.

 

Illalla haluan rakkautta ja romantiikkaa. Fifty Shades of Grey tuntuu hyvälle valinnalle. Katson sekä ensimmäisen, että toisen osan. Huomaan uuden syvällisemmän näkökulman elokuvaan. Miksen tätä aikaisemmin ole tajunnut!

 

Mistäs saisi tuollaisen herran. Noh, antaa sen vielä odottaa. Nuollaan haavat ja kerätään sirpaleet ensiksi.

 

Osaisikohan kukaan selittää miksi illat on helpompia? Mutta aamut on sitten helvettiä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pään sisällä käytyjä keskusteluita - viha ystäväni ja samalla viholliseni

8. päivä – Tinder! En ole valmis! Anteeksi miehet!

Rauha