Erosta voittajana

Lääkäri pyysi kirjoittamaan kirjeen sinulle ja lähettämään sen. Hän myös sanoi, että minun pitäisi sanoa sinulle suoraan koska olin opetellut pitämään asioita sisälläni. Yritin tosissani kirjoittaa kirjettä mutta koska se alkoi niin monella kirosanalla, jätin sen kirjoittamatta. Yht äkkiä ei ollutkaan mitään ihmeellistä sanottavaa. Mitä sitä, enää sanoisi - sanoisi, että olit mäntti, sika, perseestä, paskiainen? Varmasti näitä kaikkea ja paljon muutakin mutta niin olin varmasti minäkin. Noh, ehkä en mutta ainakin narttu. Odottelen sitä, että tulet salille ja sitten katson miten reagoin. Voi olla, että sanon suoraan tai sitten en vaan välitä. Sen näkee sitten. En halua pohtia etukäteen mitä tapahtuu tai onko jotain mitä pitäisi sanoa. Olen päässyt jo näin pitkälle ja löytänyt tämän hetkisen rauhan asian kanssa. Rauhan kotona, rauhan töissä, rauhan itse kanssa. Katselen, olen, rakastan ja olen itseni. Paljon hyvää on edessä mutta nyt en muista oliko meillä mitään hyvää. Ehkä, ehkä ei. Mu

  Olen viimeiset päivät käynyt keskusteluja kanssasi pääni sisällä. Keskusteluita joissa sanomme asioita toisillemme.    Olen niissä ärtynyt - en vihainen vaan sanon asioita jotka haluan ulos itsestäni. Sanon, että sinulla ei ole oikeutta kertoa, että meidän suhde ei onnistunut kun mielestäni sinä olet se joka ei onnistunut. Kuulostaa raa-alle ja julmalle mutta siltä se tuntuu. En jaksa tai halua enää olla se joka ymmärtää. Ymmärtää että on vaikeaa, ymmärtää kaikilla olevan ongelmia ja ymmärtää....ymmärtää... ja ymmärtää. Oksennan kohta jos joku vielä pyytää ymmärtämään - nope, nope ja EI.  Keskusteluissa myös pyydän sinua katoamaan elämästäni lopullisesti ja kantamaan oman vastuusi asioita. Pyytämään anteeksi minulta. Pitää muistaa, että minä pyysin jo sinulta anteeksi. Anteeksi omaa osaani ja sitä, että en osannut helpottaa oloasi. Anteeksipyyntöni oli vilpitön ja tarkoitettu sinulle. Itse olen vain saanut kommentin, että ei kai tässä syyllisiä etsitä. Eihän anteeksipyyntö sitä tarko

Edellisessä postauksessa sanoin, että pakko tehdä tästä aiheesta oma postaus joten tässä mennään. Elämä on pääsääntöisesti oikein mukavaa ja sitä voisi kuvitella, että uusien ihmisten tapaaminen on mukavaa. Ja sehän on! Itse ainakin pidän siitä oikein paljon.  MUTTA Treffeillä käyminen ei onnistu! Ei vaan onnistu ja nyt monia ajattelee, että ei pidä onnistuakkaan vielä. Noh, käytän sanaa "treffailu" aika laajasti uusien ihmisten tapaamisesta. En tarkoita sillä ainoastaan uuden parisuhteen hakemista.  Ennen kuin aloitan kirjoittamisen kunnolla niin sanottakoon vielä sellainen asia, että nämä miehet ovat syyttömiä ja vaikka itsellä on ärsytys niin heidän tekemiset ei ole automaattisesti väärin - nyt ero huumassa vaan ärsyttää niin hitosti!   Nyt siihen mutta kohtaan! Huomastin, että ärsyynnyn ihan liian helposti miesten viesteistä. Miksi? Mikä siinä on, että ihmiset alkavat käyttäytymään oudosti kun kyse on treffailusta. Miettikää nyt! Businespalaveri tai muu tapaaminen työeläm

 Olen viettänyt erilaista arkea hoitokoiran kanssa kohta 2 viikkoa ja olo on helpottanut koko ajan. Ehkä sitä ei mieti asioita ihan yhtä paljon tai sitten aika vaan tekee tehtävänsä. Tänään on 2 kk mennyt erosta. Kaksi kuukautta! Oikeasti! Tänään aijon juhlia! Kotona ja tilaamalla pizzan 😂 Tuntuu pidemmälle ajalle.  Arki asettuu, välillä suututtaa ja elämä menee eteenpäin. Välillä ajattelen, että haluaisin sanoa muutaman valitun sanan sinulle ja sitten taas en voisi välittää vähempää. Kaikki laimenee omalla tavallaan ja menettää merkitystään.  Kahdessa kk olen käynyt seuraavat vaiheet läpi ja istunut yhteensä varmasti 12 tuntia psykologilla ja vyöhyketerapiassa. Tietysti tähän pitää lisätä puhelut ja keskustelut perheen ja ystävien kanssa joten varmasti 24 tuntia paukkuu helposti rikki. Käyttäkää perhettä, ystäviä, työterveyshuoltoa ja kaikkia keinoja hyväksenne! Se ei tee teistä heikkoja tai hauraita vaan fiksuja pärjääjiä. Ja ainakin itsellä on olo aina helpottanut kun olen jutellut

Kirjoitan teille kaikille jotka tämän eron myötä lähdette elämästäni. Olette olleet pitkään elämässäni mutta nyt on aika mennä eteenpäin. Erillään. Myöntää, että emme tue toisiamme vaan näin erillään on hyvä. Kun kuulin (53 tai 54 päivää sitten), että olo helpottaa uskoin mutta taas en kuitenkaan uskonut. Nyt ei enää lasketa päiviä kun siihen ei ole tarvetta. Tänään olen huomannut, että elämä voittaa ja voin sanoa todella päässeeni eteenpäin. Elämä maistuu taas elämälle. Sain eilen jotain päätökseen - sain jonkinlaisen tilinpäätöksen tehtyä oman elämäni kanssa. Ja se tuntuu hyvälle. Olenko vielä selvillä vesillä erosta? En - en todellakaan mutta hiton paljon voimaantuneena ja tasapainoisena. Opettelen nyt asioita jotka ehkä olisi pitänyt jo osata meidän parisuhteenaikana mutta nyt opettelen niitä 38. vuotiaana. Itse tiedän aloittaneeni tämän matkan jo meidän parisuhteen aikana mutta nyt saan sen päätökseen. Yksin. Ehkä aikaisemmin kuvittelin meidän tekevän sen yhdessä. Eilen ymm

Olen huomioinut kaveripiirissäni aikaisemmin, että asioista puhuvat jäävät jossain vaiheessa yksin. Olen jopa kuullut ystäväni sanovan, että toisen ystävän tulisi päästä katkeruudestaan irti ja kuinka vaikeaa on enää kuunnella hänen juttujaan.  Itselläni on koetuksella luottaminen muihin ihmisiin. Siskoni ei lähettänytkään whatsapp viestiä kun oli luvannut joten ajatellin tehneeni jotain väärin. Hulluako? No kyllä. Ihminen joka ei koskaan ole aikaisemmin tälläisiä pohtinut joutuu nyt tilanteeseen, että luulen olevani syypää kaikkeen.  Joudun joka kerta kohtaamaan tunteeni siitä, että tulenko taas jätetyksi äkkinäisesti. Se ei ole hauskaa ja kannattaa muistaa, että tälläinen tilanne on rationaalisesti ajateltuna ihan selviö mutta kenenkään mantrat ja leikkimiset toisen tunteilla ei ole sellaista mitä nyt kaipaisin.  Olen välillä oikein vihainen, että eikö ihmiset ymmärrä miltä tuntuu! Pitääkö tästäkin sanoa! Helvetti eikö aikuiset ihmiset osaa olla aikuisia! Mutta kuka nyt on jättämässä

Erosta selviäminen ei ole pelkästään vanhan elämän käsittelyä ja eron hyväksymistä vaan iso osa siitä on myös uuden elämän juurruttamista.  Joinakin päivinä uusi elämä tuntuu hyvälle ja innostavalle mutta joinakin päivinä se on ahdistavaa, rasittavaa ja todella väsyttävää. Viimeinen viikko on ollut väsyttävä - et tiedä miksi mutta tiedät olevasti väsynyt. Puhelin tekisi mieli laittaa kiinni, hautautua jonnekkin piiloon ja olla vaan. Ja toisaalta ärsyttää muut ihmiset mutta he eivät ole mitään väärää tehneet. Olen mietinyt, mitä haluan uuteen elämään ja toisaalta miettinyt, mitä haluan seuraavalta parisuhteelta vaikka sen aika on vielä jossain tulevaisuudessa. Jos korona ei olisi päällä niin varmasti ottaisin mallia elokuvasta Eat, Pray, Love ja lähtisin etsimään itseäni mutta nyt se ei ole mahdollista. Jonain päivänä ehkä!    Tähän asti olen tässä vaiheessa päässyt:  Aika Otan uuteen elämään mukaan aikaa - aikaa olla itseni kanssa tälläisenä kun olen. Olen meidän suhteessa ollut niin h

  Asioiden käsittely - kaikki pöydälle!    Eron ja sen käsittelyn tohinassa kannattaa muistaa, että käsittelee samalla myös vanhoja asioita. Asioita jotka tapahtuivat ennen suhdetta tai sen aikana. Huomaan tänään olevani vihainen ja ärtynyt myös muista asioista - en ole varsinaisesti vihainen sinulle vaan olen vihainen asioista joita en ole käsitellyt aikaisemmin. Olen ollut aikaisemmin "kiltti tyttö" tai kaveri joka aina ottaa kritiikin tai sanomiset vastaan ja hyväksyy ne. Ongelmana on se, että nyt en enää siihen pysty. Suhteemme aikana rupesin tätä työstämään mutta nyt eromme myötä se vaan kasvaa ja kasvaa. Ihan kun maailman kaikkeus ei olisi parempaa ajankohtaa keksinyt - on tässä nyt vähän muutenkin kiire. Miksi kaikki nyt? Ehkä sen takia, että teen oman elämäni tilinpäätöstä.  Joudun siis kysymään, että kenelle olen vihainen? Sinulle? Itselleni? Ystävilleni? En tiedä - ehkä kaikille tai sitten en kenellekkään.  Paras, parempi, työt   Jos jotain hyvää haluaa etsiä erosta

Näin jälkeen päin voi itseään syyttää tai ainakin moittia siitä, etten nähnyt meidän suhteen ongemia oikeassa mittakaavassa. Olin ehkä sinisilmäinen kun ajattelin ongelmien olevan "ongelmia" eli ei varsinaisia ongelmia vaan meidän eroavaisuuksia. Sanoit monesti, että minä päätän asioista ja viimeisen 6kk aikana rupesin sanomaan takaisin, että saatan päättää mitä juustoa kaupasta ostetaan mutta sinä päätät suhteen isoista asioista. Tällä tarkoitin sitä, että koska et halunnut tai kieltäydyit keskustelemasta niin koin sinun tekevän kaikkien isojen asioiden päätökset. Sinä määräsit miten suhteessa edetään mutta tämän käänsit erossa minun vastuulle - jouduit tekemään jotain sellaista mitä et halunnut tehdä. Olikohan kuitenkaan ihan niin? Vaikea kuvitella, että 40 vuotiasta voidaan suhteeseen pakottaa vaan ongelma oli puhumattomuus. Syy miksi aiheesta kirjoitan on se, että ymmärtäisin nämä sudenkuopat ja ehkäisisin niitä jatkossa. 1. et koskaan esitellyt minua kavereillesi tai van

Sain kuulla suhteemme aikana useamman kerran siitä, että toisen tehtävä ei ole tehdä toista onnelliseksi vaan pitää itse olla onnellinen. Harmi vaan, että minä en ollut se jolle tämä olisi pitänyt kertoa koska minä tämän jo tiesin. Eromme epäselvyyden takia voin vain jossitella ja arvailla syitä erolle mutta jos toinenkin olisi omiin sanomisiinsa uskonut eli olemme erillisiä mutta yhdessä - eikä hänen tehtävänsä ollut miellyttää minua niin olisimmeko vielä yhdessä? Ehkä. Aloin eilen kuuntelemaan Bruce Fisherin äänikirjaa jota monet suosittelevat. Ei sen takia, että kirja tekisi erosta helpompaa vaan itseasiassa hiukan haastavampaa koska lähtökohtana on, ettei samoja virheitä toistettaisi. Alla on Herra Fisherin kirjasta sitaatti joka itseasiassa upposi liiankin hyvin. Näin ymmärsin viimeisen keskustelun jälkeen, että jotain oli tehty koska oli luultu minun haluavan jotakin tai toinen vaihtoehto, että itse luullut haluvansa jotakin ja sitten se vedetty liian pitkälle. Tai joku toinen ol

Kävin eilen treffeillä. Ensimmäistä kertaa 38 ikävuoden aikana miehen kanssa joka haki minut kotoa, vei syömään (maksoi) ja toi takaisin turvallisesti kotiin. Juttelimme ja meillä oli oikeastaan hyvinkin mukavaa. Puhuminen oli luonnollista ja siihen ei tarvinnut itseään pakottaa. Ilta oli kaiken kaikkiaan hyvinkin onnistunut. Ihan mukava mies ja sanavalmis, empaattinen, huomioi. MUTTA Kun pääsin kotiin niin elämä ei tuntunutkaan omalle. Ihan kuin treffit olisi ollut vaan uni tai rinnakkaistodellisuus jossa olisin piipahtanut. Rupesin jänistämään ja pelot omasta kelpaamattomuudesta tuli takaisin päähän. Tämä on se minkä sinä olet omalla katoamisellasi aiheuttanut - itsensä epäilemisen ja pelko omasta huonoudesta. Oli pakko laittaa treffikumpanille viestiä mukavasta illasta koska muuten sen olisin jättänyt tekemättä. Syteen tai saveen ajattelen kun mitään ei ole menetettävää. Parasta kuitenkin nyt olisi saada sinulta halaus. Jotain tuttua ja turvalllista. Se riittäisi - ei mitään muuta k

Aikaisien aamujen ahdistus on poistunut. Se poistui iltarutiinia muuttamalla. Jokainen varmasti löytää oman keinonsa mutta itsellä se oli meditaatiota nukahtamiseen ja hengitysharjoituksia. Aamut on taas mun eikä ahdistuksen! Tänään jopa kokeilin aamujoogaa joka enemmänkin muistutti venyttelyä mutta kaikki käy 💛 Ahdistuksen mentyä on yhdeksi vaikeimmaksi tehtäväksi tullut päästää irti surusta. Ajan kanssa jokainen meistä päästää irti suhteesta ja siitä, mitä joskus oli. Muistakaa päästää irti myös surusta! Saa surra - ehdottomasti mutta siihen ei tarvitse jäädä vellomaan. Itse teen tätä tietoisesti - tiedän, että haluaisin meditoimalla tai jollakin aikakonetta muistuttavalla laitteella siirtää pahaa oloa toiselle mutta ei onnistu. Toinen on jo poissa ja hänellä omat tunteensa (tai ei. Kannattaa muistaa, että toinen ei välttämättä ole yhtä surullinen) ja mikään missä vellot ei siirry toiselle. "Sure mutta älä tee surua pelosta" Tälläisinä hetkinä järkevä ajattelu on muuten yl