Pään sisällä käytyjä keskusteluita - viha ystäväni ja samalla viholliseni

 

Olen viimeiset päivät käynyt keskusteluja kanssasi pääni sisällä. Keskusteluita joissa sanomme asioita toisillemme. 

 

Olen niissä ärtynyt - en vihainen vaan sanon asioita jotka haluan ulos itsestäni. Sanon, että sinulla ei ole oikeutta kertoa, että meidän suhde ei onnistunut kun mielestäni sinä olet se joka ei onnistunut. Kuulostaa raa-alle ja julmalle mutta siltä se tuntuu. En jaksa tai halua enää olla se joka ymmärtää. Ymmärtää että on vaikeaa, ymmärtää kaikilla olevan ongelmia ja ymmärtää....ymmärtää... ja ymmärtää. Oksennan kohta jos joku vielä pyytää ymmärtämään - nope, nope ja EI. 

Keskusteluissa myös pyydän sinua katoamaan elämästäni lopullisesti ja kantamaan oman vastuusi asioita. Pyytämään anteeksi minulta. Pitää muistaa, että minä pyysin jo sinulta anteeksi. Anteeksi omaa osaani ja sitä, että en osannut helpottaa oloasi. Anteeksipyyntöni oli vilpitön ja tarkoitettu sinulle. Itse olen vain saanut kommentin, että ei kai tässä syyllisiä etsitä. Eihän anteeksipyyntö sitä tarkoita 🙈 

Olen keskusteluissa ärtynyt sinun vajaavaisuudesta! Hitto 4 vuotta hissuttelin ja valoin uskoa sinuun - matkalla vaan unohdin itseni. Sinulle ei saanut sanoa mitään sellaista mikä voisi suututtaa sinut. Ei saanut kuulostaa negatiiviselle tai ylipäätänsä millekkään missä olisi tunteita. Joskus mietin, että sainko edes olla iloinen?

Varmaan tänne asti lukeneet on samaa mieltä, että tämä mamma on vihainen. Ja vaikka alussa sanoin muuta niin olen vihainen. Mutta kuten otsikossa lukee se on samaan aikaan ystävä ja samaan aikaan vihollinen. Ystävänä se tuo voimaantumista, energiaa tehdä asioita ja muuttaa asioita. Vihollisena se lamauttaa ja katkeroittaa - varsinkin jos sen antaa jatkua pitkään.

En varsinaisesti halua olla vihainen mutta olen kuitenkin. Ajattelin kuitenkin käyttää sitä voimaantumiseen 💜