2. päivä – pakko saada syötyä

Nukuin reilun 9 tunnin yöunet ja olo oli ihana. Aurinkoinen päivä joten halusin lähteä kävelemään. Kävellessä mietin, että miksi on tapahtunut ja mitä itse haluaisin tulevaisuudelta. Edelliseen päivään erona oli se, että pyörittelin päässäni skenaariota siitä josko voisimme vielä tavata ja käsitellä asiaa yhdessä. Ei niin, että haluaisin palata yhteen mutta koska oma luonteeni on sellainen, että en halua vihata vaan tuntea myötätuntoa.

Itku tuli äidin kanssa puhelimessa ja totesin, että pääsen tästä pahasta olosta vain puhumalla ja sovimme, että haen äidin tänne luokseni puhumaan ja olemaan lähellä. Kyllä 38 vuotiaana voi vielä äitiään tarvita ja haluta tukea. Koska olen myös lukenut, että tälläisen asian jälkeen keho on stressissä, niin yritän välttää liiallista asioiden tekemistä ja saada kehon tasapainoon. Mitä nopeammin tunteet on tunnettu ja keho tasapainossa niin paraneminen voi alkaa.

En ole saanut syötyä kuin pieniä paloja ja enemmän on alkanut se ärsyttää kuin mikään muu. Niin kauan kuin puhun niin olo hyvä mutta heti kun lopetan palaa oksettava olo takaisin. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Juosta karkuun, juosta pahaa oloa pois vai olla tässä ja nyt läsnä kaiken paskan keskellä.

Mitä lähemmäksi iltaa päästään niin olo on väsynyt – tunteminen on väsyttävää mutta samaan aikaan olen kiitollinen siitä, että voin ja saan tuntea. Olen siis oma itseni. Teen niin kuin minun pitää. Tunnen kehoni.

”kirjoitan sinulle koska niin paljon jäi sanomatta. Tunnen oloni hylätyksi, vihaiseksi, surulliseksi ja petetyksi. Mulla olisi varmaan sata tai tuhat erilaista kysymystä jotka haluaisin kysyä – ymmärtää, että miksi! Samaan aikaan tekisi mielikiroilla ja nauraa. Olen tänään kirjoittanut hakemusta opintoihin jossa piti kirjoittaa itsestään: kuka olin, kuka olen ja kuka tulen olemaan. Näin kirjoitin kohtiin kuka olen ja kuka tulen olemaan: Olen rehellinen, toiveikas, armollinen ja halukas ymmärtämään.

Nyt olen parisuhteesta eronnut. Itkuinen ja tunteita käsittelevä olio. Olen oppinut paljon ja vielä enemmän opin kun käyn tunteitani lävitse. Viimeiset 4 vuotta parisuhteessa on opettanut paljon ja nostanut itsetuntemustani paljon. Olen nyt musertunut menetyksestä ja samaan aikaan toiveikas tulevaisuuden tuomien mahdollisuuksien takia.

Olen hyvä työssäni. Olen armollinen itselleni ja virheilleni. Olen ymmärtäväinen koska ymmärrän, että kaikki ihmiset eivät pysty yhtä avoimesti näyttämään tunteitaan ja tuntemaan tunteita. Ymmärrän pelon ja ymmärrän tuskan, joka sen ympärille kietoutuu. Olen myös rakentanut työidentiteettini uudestaan ja oppinut olemaan rehellisesti välillä huono. Siinä ei ole mitään pahaa.

Joinakin päivinä olen kuitenkin talouspäällikkö, joka tuntee itsensä epävarmaksi ja tuntuu kuin esimiehen sanat viiltäisivät syvältä mutta se miten tämä eroaa aikaisempaan on se, että olen hyväksynyt se, ettei elämässä aina kaikki tunnu kivalle. Eikä ole tarkoituskaan. Jokainen oman onnensa seppä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi pärjätä yksin vaan sitä, että jokainen meistä luo oman kohtalonsa oppimalla.

Olen päässyt siihen tilanteeseen, tässä ja nyt, että hyväksyn itseni suurimman osan ajasta. Olen ymmärtänyt, tässä ja nyt, armollisuuden ja armollisuuden nimenomaan itselleni. Jos olen itselleni armollinen niin osaan sitä olla myös muille.

Olen ihminen joka ymmärtää, ettei ketään voi korjata vaikka kuinka haluaisi. Olen ihminen, joka antaa anteeksi, jotta itsellään olisi hyvä olla. Olen ihminen joka pohtii ja miettii, puhuu ja kirjoittaa. Olen kaikessa varmuudessani myös epävarma joskus. Ihminen joskus haluaa olla pinnallinen kaiken syvällisen vastapainoksi.

Tulen olemaan rehellinen, onnellinen, henkinen, uskalias, ymmärtäväinen ja minä

Tulevaisuudessa haluan olla ihminen, joka voi olla tukena muille. Haluan olla ihminen, joka saa tarvita toisia ja pystyy hyväksymään olemisensa niin hyvässä kuin pahassa. Haluan ymmärtää paremmin ihmisiä jotka eivät pysty, halua auttaa itseään. Haluan tulevaisuudessa olla kaikkien aikaisemmin sattuneiden summa ja niistä oppineena vahvempi kuin koskaan. Haluan olla, se joka kääntää murheet ja takapakit voitoksi.

Haluan vanheta onnellisena, suhteessa, jossa minun heikkoudet hyväksytään ja saan olla oma itseni. Sellaisena kuin sillä hetkellä olen. Haluan matkustella, mutustella eksoottisia ruokia ja olla avoin kaikelle uudelle. Uuden myötä tulee riski jonkin asian menettämiseen mutta haluan olla se, joka uskaltaa. Uskaltaa rakastua, vaikka se voisi taas satuttaa. Haluan tulevaisuudessa olla rohkeampi kuin nyt olen.

Haluan tulevaisuudessa olla notkea joogi joka rakastaa luontoa ja olemista. Haluan olla paljon asioita mutta sellaisia jotka tukevat olemistani oma itseni – enkä tietoisesti puske muutokseen.

Tulen olemaan itsevarma, onnellinen, toiveikas ja ymmärtäväinen.

Haluan tulevaisuudessa olla minä.”

Sain tänään illalla syötyä – söin ja olo oli hyvä. Itkin ja söin uudestaan koska ajattelin nyt olevan hyvä aika syödä jos kerran pysty. Tiedän jo, että tähän kuuluu tunteiden ailahtelu ja se, että seuraavassa hetkessä taas olo tuntuu huonolle.

Menne nukkumaan väsyneenä – väsyneenä itkemisestä. Nukahdan helposti!