7. päivä – Ihanaa, kamalaa, ihanaa ja sitten taas kamalaa

Aamun – ai, että näitä on ruvennut jo inhoamaan. Voihan perse! Itkettääkö? Joo! Miksi? Hitto eilen oli parempi aamu. Kamat kasaan ja töihin. Se helpottaa.

 

Just – pääsen töihin 7:00 aikaan ja huuli väpättää. Eli se siitä helpotuksesta. Odotan kauhulla sitä, että toimistoon rupeaa tulemaan väkeä ja rupeaa kyselemään ”miten loma meni?” tai ”oliko kivaa?”. Voihan perse kun ei siis ollut.

Onneksi töitä on vähän – voin aloittaa rennosti ja Anu selkeästi hoitanut mun töitä todella hyvin kahden viikon ajan.

 

Anu tulee kahdeksalta ja tulee huoneeseen. ”oliko hyvä loma?” ja sitten ne hanat taas aukeaa. Itken ja soperran. Ihan kamalaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kun olla vaan se mikä olen. Olen nyt hukassa ja epävarma. Sattuu, hävettää, itkettää. Rehellisesti ja avoimesti.

 

Selitän Anulle, mitä on tapahtunut ja ei sinäänsä yllätä, että hän on ihmeissään. No äläpä kun tässä on itsekkin ollut ihmeissään.

 

Itku loppuu ja päivän aikana tulee monta sellaista kohtaa kun nauran töissä! Tuntuu todella hyvälle. Toteamme, että meillä on kyllä aika hiton hyvää porukkaa töissä. Olen tänään onnellinen siitä!

 

Syöminen tökkii mutta pääsen illalla spinniin ja se vasta hyvälle tuntuukin. Musiikkia, ihana Ida vetämässä sitä ja hiki virtaa. Välillä laitan silmät kiinni ja laulan mukana. Hyvä olo virtaa mukana.

 

Piipahdan saunassa ja päätän hakea pakastepizzan kaupasta. No ei tosiaan ole terveysruokaa mutta tässä tilanteessa syön mitä tahansa saan alas. Kun pizza valmistuu niin kirjoitan uudelle facebook kaverille jonka olen tavannut juuri viikko sitten. Omituinen sattuma! Vaikka oma olo on huono niin myös hänellä on ongelmia ja päädyn kirjoittamaan pitkän tarinan. Minusta ja mitä olen oppinut. Toivon, että voimme ehkä tuoda jotain toisillemme ja tukea toisiamme tässä sekamelskassa. Girl power!

 

Laitan myös siskolle kysymyksiä. Kysyn, miksi joku haluaa tehdä eron noin nopeasti ja ilman syytä? Kirjoitan, että miksi joku olisi 4 vuotta yhdessä jos ei pidä toisesta? Tahdon vastauksia ja sisko on ainoa joka niitä voi antaa. Eihän hän tiedä mutta helpottaa oloa.

 

Anu kysyi päivällä, että voisimmeko vielä ratkaista ongelmamme jos juttelemme? Haluaisin ihan hirveästi jutella koko ajan! Haluan soittaa sulle, että ratkaistaan tämä, jatketaan, keksitään jotain. Sanoinhan se jo eilen ja vituiksi meni. Minkä hiton takia sitä nyt enää haluaisi nolata itseään? Mutta onkohan se kuitenkaan itsensä nolaamista? Miksi olisi? Ei rakkaus ole noloa – se on kaunista ja se on sellaista jota pitäisi vaalia. Teenkö itseni pelleksi jos kerron sen suoraan sulle? Miksi kaikki kirjat ja lehdet opettaa niin? Ainahan sanotaan, että älä soita, kirjoita ja älä nyt missään nimessä ainakaan rupea anelemaan toista takaisin.

 

Ei tässä anelemisesta ole kysymys. En mä aijo sun jalassa roikkua ja kinuta, että ollaan vielä kimpassa. Lähinnä itse ajattelin, että voin kertoa rehellisesti mitä ajattelen. Näin olisin itselleni uskollinen mutta samalla saisin sen ulos. Tiedän jo vastauksen, ettet halua enää parisuhdetta. Tiedän sen. Äh, joo tiedän! Mutta mikä hitto se on, että haluan päästä sanomaan että minäpä en! Onkohan se pieni kiukutteleva lapsi joka siellä pyörii? En mä tiedä.

 

Laitan sinulle illalla viestin, että minulla on ikävä meidän välistä viestittelyä. Ja niin on! Todellakin! Laitan myös, että toivottavasti pelisi meni hyvin ja kysyn, että onko liian aikaista viestitellä?

 

Vastaat joten millä ei ole nyt merkitystä. Menen nukkumaan!